Viidentoista vuoden ajan minua on kiinnostanut kriisipsykologia. Kimmoke oli huomioni, että kauheita kokeneet ihmiset joiden oli tarve puida kokemuksiaan eivät puhuneet niinkään itse traumatapahumasta, vaan siitä kuinka heitä kohdeltiin jälkeenpäin. Ei niinkään lyönnistä, puukoniskusta,
kolarista tai kuolinviestistä, vaan siitä kuinka olivat odottaneet sairaalan käytävällä, ohitsekiirehtivistä askeleista, lääkärin äänensävystä ja sanoista, ajatusmyllerryksestä kotona ja puhelimesta joka ei soinut. Mietin traumatisoitumisprosessia ja huomasin, ettei vaikeimmat muisikuvat välttämättä synny itse rysähdyksessä, vaan sitä seuraavina tunteina ja päivinä. Jos huomio on oikea on hyvinkin ratkaisevaa kuinka tulee kohdelluksi seuraavina tunteina ja päivinä.

Uusi kriisipsykologinen asiantuntemus on rantautunut meille Norjan kautta. Siellä oltiin hyvin asioista perillä jo kahdeksankymmenluvulla, kun muut
pohjoismaat eivät vielä olleet heränneet. Norjan valmis malli oli kuitenkin helposti sovellettavissa myös meidän oloihin. Näin syntyi Pietarsaaren kriisiryhmä 1. tammikuuta 1990, ja esimerkkiä seurasi pian muut, usein pienemmät kunnat missä päätöksenteko oli helppoa. Pian olin täydessä vauhdissa luennoimassa ja auttamassa uusia kriisiryhmiä jaloilleen. Suomen Psykologitto nimitti minut "Vuoden Psykologiksi" 1990, ja pari vuotta tämän jälkeen Stakes'ilta innovaatiokilpailun I palkinto apurahoineen, jonka ryhmä käytti kongressimatkaan Norjaan.

Muutamassa vuodessa oli kriisivalmius levinnyt miltei koko maahan, ilman mitää velvoitetta miltään viranomaiselta, lailta tai asetukselta. Kehitys oli liian raju, ja 90-luvun loppupuolella alettiin kansainvälisellä näyttämöllä vaatia evidenssiä siitä että kriisiinterventio tosiaan vähetää trauman jälkeistä oireilua. Tällä kohdalla tekijä ja tutkija eivät ole kohdanneet, koska on menetelmällisesti vaikeaa saada pitävää evidenssiä keskustelun tai ryhmäkokouksen vaikutuksesta jos samaan aikaan vaaditaan verrokkeja ja satunnaistamista.

Vuodesta 1999 on kunnat velvoitettu huolehtimaan psykososiaalisen tuen antamisesta niille, jotka uhreina, uhrien omaisina tai pelastajina ovat
joutuneet osallisiksi onnettomuuteen (pelastusasetus 561/99 §8 mom5).
 
 
 
 
 

Linkit:
Seinäjoen esitelmäni 15.11 2002
Traumaterapiakeskus
David Baldwin traumapages
Senter for Krisepsykologi, Bergen